Hääsuunnittelu on ollut mukavaa ja antoisaakin, mutta täynnä myös niitä päinvastaisia tunteita. On ihmeellistä, miten niin onnellinen asia, kuin kahden ihmisen naimisiin meneminen, voikin herättää muissa monia tunteita aikaan. Törmään jatkuvasti jotain hääsuunnitteluasiaa tehdessäni myös johonkin ikäviin asioihin. Jotenkin tuntuu, että häitä järjestäessä olen joutunut oikeasti pohtimaan monia asioita paljon syvemmin, kuin mitä olisin muuten tehnyt. Viime syksynä naimisiin mennyt ystäväni totesikin, että hän ei ole ikinä ollut niin pettynyt muihin ihmisiin kuin silloin, kun suunnitteli omia häitään. Oli vaikea uskoa häntä, mutta nyt uskon kyllä. Vaikka niitä iloisiakin yllätyksiä toki on.
Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa jo vuosia ja se on ollut monelle yksi kommentoinnin aihe. On kyseenalaistettu tarve mennä naimisiin enää tässä vaiheessa ja totesipa eräs kaveri minulle, että hääpäivä ei meille varmaan ole niin tärkeä, kun olemme jo olleet yhdessä niin kauan. Toisaalta joku on kommentoinut suhdettamme siten, että se ei ole yhtä hyvä kuin ne suhteet, joissa on menty naimisiin nopeammalla aikataululla. Yhtä väärässä ovat olleet kaikki. En ole noista kommenteista loukkaantunut, koska itse tiedän, miten asiat ovat. Mutta ihmetystä ne ovat herättäneet.
On myös ollut raskasta huomata, että jotkut ystävät eivät vain ole sellaisia kuin heidän luuli olevan. Häät toki vaativat paljon, mutta en ole morsiamena siitä vaativimmasta päästä. Tiedän kyllä mitä haluan, mutta en oleta että muiden olisi tehtävä ne asiat puolestani, saati että muiden pitäisi niistä maksaa itse! Onneksi ympärillä on myös niitä ihmisiä, jotka oikeasti haluavat osallistua hääpäivämme järjestemiseen ja tekemiseen.
Olen joutunut tekemään itsetutkiskelua myös sen suhteen, keitä oikeasti haluamme kutsua häihimme. Olin suunnitellut monen vanhan kaverini kutsumista, mutta aina se vain tuntui yhtä huonolle ajatukselle. Olisihan se kiva, jos siellä olisi lapsuudenkavereitakin, mutta sitten taas, miksi kutsua ihmisiä, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Tiedän, että olemme kavereita, mutta elämä on vienyt kovin eri suuntiin; yhteisiä asioita ei enää juuri ole. Oikeastaan tuntui pahalle ajatella heidän tulevan (mikä sitten taas tuntui itsestä pahalle), sillä en ole itse sitä, millaisena he minua aiemmin pitivät. En olisi oma itseni heidän seurassaan, meillä on nin erilaiset elämät ja arvot.
Tällaisia ajatuksia olen miettinyt tässä sairaslomalla, kutsukortteja netistä selatessa. Siinä kun on samalla tullut pohdittua, että kenelle niitä sitten loppujen lopuksi lähettää. Luulen erikoisten kommenttien ja muun huonon käytöksen takana olevan lopulta tunteita siitä, että toisten naimisiin meno tuntuu kipeältä. Ehkä he haluaisivat itse olla menossa naimisiin tai ehkä eivät vain tule ajatelleeksi, miten tärkeä asia häät hääparille todella ovat. Tai sitten kyse on jostain muusta.
Kuitenkin kaiken kaikkiaan hääasioiden tekeminen on ollut ehdottomasti ihanaa, halusin vain jakaa kuitenkin ajatukseni siitä toisestakin puolesta.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Tai ehkä juuri päinvastaisia?
Kuvat
Häävieraiden valinta on oletettavasti kaikille hankalaa. Elämässä on ympärillä paljon ihmisiä, mutta ketkä valikoituvatkaan lopulta todella vieraaksesi, on hankalaa. Annan kuitenkin vinkin, häiden suhteen ole itsekäs. Tee niin kuin itse parhaaksi näet. Minun mielestä jokaisen tulisi ymmärtää, että kaikkia ei voi kutsua häihin ja tärkeintä on, että häissä ympärilläsi on juurikin ne ihmiset, jotka ovat sinun elämässäsi läsnä. Toivottavasti myös ne kutsumatta jääneet ymmärtävät, että johonkin täytyy raja vetää.. eikä se tarkoita sitä, ettetkö heistä välittäisi.
VastaaPoistaMe kutsuimme juurikin ystävät, ja sukulaisistakin vain ne, keiden kanssa olimme tekemisissä. Halusimme, että tuntisimme kaikki vieraamme - oikeasti.
Tosin minulla on kyllä toinenkin kokemus asiaan. Paras lapsuudenystäväni meni viime kesänä naimisiin, enkä saanut kutsua häihin. Viime vuosina yhteydenpito on ollut vähäistä, ja oikeastaan vain minun toimestani. Silti se, että minua ei ollut kutsuttu - kirpaisi kyllä. Mutta en missään nimessä kanna kaunaa, ja onhan totta ettemme viime vuosina ollut juurikaan tekemisissä. Silti olisi ollut ihana olla juhlistamassa tätä ihanaa hetkeä, olihan hän kuitenkin lapsuus-ja teini-iässä yksi selkeästi paras ystävä. Näin myöhemmin sitä sitten pohti, että olinkohan sittenkään niin tärkeä hänelle, missään vaiheessa.. MUTTA tämä on lienee turhaa pohdintaa. Hääpari ovat tehneet itse päätöksensä, ja heidän näkemystään tulee kunnioittaa.. Ja huolimatta siitä, että jäin häiden ulkopuolelle, olen erittäin iloinen ja onnellinen heidän puolestaan, enkä edes anna katkeruuden siemenen päästä sydämeeni.
Mutta niin hankalia asioita - toivottavasti kuitenkin pystyt nauttimaan täysin sydämin häävalmisteluista - ja miten ihanaa onkaan se, että menette naimisiin. Hääpäivästänne tulee varmasti täydellinen! <3
Kiitos ihanasta kommentistasi! <3 Ja uskon kyllä että kaikin sydämin tästä kaikesta nautin, ehkä näiden vastoinkäymisten jälkeen osaan nauttia kaikesta kivasa jopa enemmän, kuin aiemmin.
PoistaLuulen myös, että jokainen ymmärtää vieraiden rajaamisen vaikeuden ja että joitain on vain jätettävä kutsumatta. Siksi suurin osa omista sukulaisistanikin jää kutsumatta, heitä on niin paljon. Yhteyttä pidän moniin, mutta kun tekee selkeän rajauksen, ei kenelläkään sitten tule siitä kysyttävää. Miehen suku on niin pieni, että siltä puolen kutsutaan sitten melkein kaikki.
Olen yrittänyt kovasti miettiä miten suhtautuisin, jollei minua kutsuttaisi jonkun lapsuuden ystäväni häihin. Kyllä se kirpaisisi, mutta sitten taas toisaalta luulen, että ymmärtäisin asian, kuten sinäkin totesit. Ajattelen myös, kuten sanoitkin, että tässä kohtaa pitää olla itsekäs eikä ajatella liikaa sitä, pahoittaako joku mielensä. Jos kaikkia yrittäisi miellyttää, unohtaisi loppujen lopuksi itsensä.
Häiden suhteen kuitenkin kyse on niin monista asioista; siitä kenet haluaa onnellista päivää juhlistamaan, mutta myös sitten ihan kylmästi rahasta ja tilastakin.
Mutta niin, innolla kyllä jo odottelen häitä! :)
Häihin voi kutsua vaikka koko suvun kummin kaimoineen, mutta meille oli selvää, että kutsumme vain lähimmät sukulaiset ja muutaman ystävän. Mun puoleltani vieraita oli todella vähän, vain murto-osa siitä mitä miehen puolelta. Kaiken kaikkiaan kutsuttuja oli reilu 30. Järkkäsimme häitämme yksin. Vanhemmat saivat tietää häistä samoihin aikoihin kuin kaikki muutkin kutsuttavat. Aika jännää? :D Se oli meidän valintamme. Siitäkin huolimatta, että kuukausikaupalla järjesteltiin vähintäänkin jotain pientä häihin liittyvää (varattiin juhlapaikka, vihkijä, osteltiin tavaraa ym) pääsi jokunen ihminen laittamaan nokkansa meidän asioihin häitä edeltävällä viikolla. Kyllä siinä hiukan kiehahti sisällä kun siihenkin asti olimme kahdestaan hoitaneet kaikki järjestelyt ja sitten joku tulee sanomaan "miten sen ja sen PITÄISI olla". Selvittiin kuitenkin loppujen lopuksi hyvin ja en kanna suurta kaunaa, vaikka toi aina silloin tällöin tuleekin mieleen.
VastaaPoistaTsemppiä hääjärjestelyihin teille! :) Kyllä siinä joskus vaaditan hiukan pitkää pinnaa, vaikka toisin luulin. :D
Kiitos tsempityksistä, luulenpa että tämä on hyvää kestävyysharjoittelua mitä tulee hermoihin! :D
PoistaMeilläkin on ollut selvää se, että kaikkia sukulaisia ei kutsuta, lähinnä se, että keitä kavereita kutsutaan, on ollut se ongelma. Mutta kyllä senkin jotenkin selvittää. Ja minusta se on oikein hyvä vaihtoehto, että vanhemmatkin saavat kuulla vasta lähempänä häitä niistä. Meille oli selvää kihloihin menon jälkeen, että häät tulevat lähitulevaisuudessa (tai no onko reilu puolitoistavuotta lähitulevaisuus...) joten niistä puhuttiin sitten läheisten kanssa. Onneksi nuo läheisimmät eivät ole juuri valintojamme kommentoineet.
TUo on kyllä sellainen juhla, joka kovasti kuohuttaa tunteita!! Puolin ja toisin, muidenkin kuin hääparin. Meillä asiat meni suht mukavasti, mutta itselle jäi myös niitä ei-niin-kivoja muistoja. Jouduin miehen kiireisen työtahdin vuoksi aika paljon järjestelemään yksin asioita ja koin kihlausajan yhtenä vaikeimmista edeltävistä syistä. Mm. yksi kaverini siihen toteamaan, että 'Voi minusta taas on NIIIIN ihanaa kun oma sulhanen on ollut tosi aktiivisesti mukana järjestelyissä..'
VastaaPoistaTuon kaltaiset kommentit jäävät mieleen, kun itse on väsynyt ja tiukoilla.
Toivottelenpa armoa ja sitkeyttä, älä pahoita mieltäsi herkästi! Se on varmasti monelle vaikeampi paikka kuin he edes pystyvät myöntämään <3
Kiitos kommentista ja kannustuksesta! <3 Jotenkin olen onnistunutkin olemaan pahoittamatta mieltäni enemmälti (ainakaan pitkäksi aikaa, heh). Varmaan jotenkin haluan pitää enemmälti negatiiviset tunteet kuitenkin hääasiasta erossa. Vaikka nyt tällaisen kirjoituksen teinkin, mutta ajattelen sen olevan ennemminkn omien tunteiden pohdintaa.
PoistaIkävä kommentti kaveriltasi! Ja ne jäävät kyllä sitten mieleen, vaikka olisi itse asioihin tyytyväinen.
Ja onneksi hääasiat ovat pääasiassa ihania ja niistä jää kauniita ja hyviä muistoja. :)
voi tsemppiä sulle!
VastaaPoistaen oikein osaa kuvitella itseäni tähän tilanteeseen, jos menen joskus naimisiin, niin veikkaan niiden olevan pikatoimitus maistraatissa. En ole mikn suunnittelija, en sais hienoja juhlia aikaan :S
Kiitos tsempityksestä!
PoistaJa maistraatti on myös hyvä vaihtoehto, tärkeintä on, että päivä on parin itsensä näköinen. Ja uskonpa että kivat juhlat tulisivat vaikka isommat järjestäisitkin, kun vaan reilusti tekisi omaa juttuaan. :)
Kai tällaiset iloiset tapahtumat herättävät toisissa kateutta kun tuollaisia kommentteja saa kuulla. Toiset taas voivat täräyttää sellaista ajattelemattomuuttaan. Katsohan vain ettei seuraavaksi ala tulla näitä mahaan suunnattuja katseita, joita minä ainakin töissä paljon sain. Ärsytti aivan tuhottomasti, kun muutamalta suunnalta kuului, että tämä on varmaan se syy, jonka takia nyt mennään naimisiin. Mekin olimme kuitenkin olleet yhdessä jo 7 vuotta ennen hääpäivää. Rakkaudestahan tätä ei tehdä, ei pelkästään...
VastaaPoistaVieraiden karsinta olikin vaikea asia. Halusimme pienet häät, mutta läheisimmät ystävät ja sukulaiset paikalle. Kaverit oli aika helppo päättää, mutta sukulaisten osalta viiva vain oli piirrettävä johonkin. Se on harmillista, kun piti selitellä, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista, jos tädin perhe kutsutaan ja enon ei. Onneksi kuitenkin ymmärrystä tuntui riittävän. Muistimme sitten hääkuvalla ja terveisillä niitä, jotka eivät juhlissa olleet.
Sitten yksi asia, joka juhlia suunnitellessa tuli esille oli vanhempien mukaan otto. Meillä oli pitkälti omat suunnitelmat, koska juhlat tosiaan olivat niin pienet. Äiti tuntui välillä vähän olevan harmissaan siitä, ettei päässyt enempää mukaan suunnitteluun. Hieman ehkä vedin liikaa itsekseni kaikkea, kun toinen ei päässyt edes pukua valitsemaan ostaessani sen netistä. Onneksi he nauttivat juhlista täysin siemauksin. :)
Nauti kaikesta ja yritä jättää toisten kommentit omaan arvoonsa. Päivä on sinun ja miehesi, ei kenenkään muun!
Joo, näitä kyselyitä siitä, onko lapsia jo tulossa, on tullut meillekin. Onneksi ei kovinkaan paljoa. Ja kateuttahan se tosiaan saattaa myös olla, kun ikävästi kommentoidaan. Se on vaan niin harmi, toivoisi kaikkien olevan iloisia onnellisesta asiasta.
PoistaMeillä oli sukulaisten osalta helpompaa, mutta kaverit ovat sitten vaikea pala. Kun on esim. just joitain lapsuuden kavereita, joiden kanssa on puhuttu vuosi kaudet toistemme häistä ja niissä olemisesta, mutta sitten jos heitä ei kutsuisikaan juhliin... Vaikeaa...
Me ollaan yritetty ottaa molempien perheet mukaan suunnitteluun. Voisivat olla enemmänkin mukana, mutta toisaalta antavat kyllä loistavasti meille sen oman tilan. Omale äidille kyllä jouduin sanomaan, että kaikkea ei tehdä ehkä niin kuin perinteisesti häissä on. Äitini kun on kärkäs kertomaan että kyllä morsiamen äiti saa päättää siitä ja tästä ja tuosta. Mutta loppuviimeksi hän kyllä luottaa makuuni kuitenkin. :)
Hyvä kirjoitus! Naimisiinmeno kyllä tuntuu jakavan aina mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Mielestäni sillä, meneekö naimisiin nopeasti vai vasta hyvin monen vuoden päästä vai meneekö lainkaan, ei ole tekemistä suhteen todellisen laadun tai rakkauden määrän kanssa. Kyse on siitä, mitä pitää tärkeänä: joillekin on tärkeämpää kuin toisille virallistaa suhteensa ja pitää sormusta merkkinä siitä, mutta joillekin se tuntuu toisarvoiselta. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Rakastan kyllä päästä vieraaksi muiden ihmisten häihin, mutta luulenpa että maistraatti voisi joskus tulevaisuudessa olla enemmän meidännäköinen vaihtoehto. Tärkeintä, että jokainen pari tekisi naimisiinmenon suhteen juuri niin kuin oikealta tuntuu, välittämättä siitä mitä muut sanovat tai pitävät oikeana :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. :) Ja näinhän se juuri on, että jokainen tekee naimisiin menon kanssa niin kuin omalla kohdalla parhaalta tuntuu. Oli se sitten mikä tahansa vaihtoehto. Pitäisi yrittää suhtautua avoimesti ja kunnioittavasti toisten päätöksiä kohtaan. Onneksi suurin osa tekeekin niin, ainahan sitä kaikissa asioissa on myös ne, jotka haluavat kertoa kuinka asiat pitäisi tehdä... Ja kunpa jokainen pariskunta muistaisi kuunnella itseään sen suhteen haluavatko mennä naimisiin lainkaan vai eivät. Ettei kukaan tekisi päätöstä minkään suhteen siksi, että niin kuuluisi tehdä tai olla tekemättä. :)
PoistaHeippa! Mielenkiintoinen ja itsellenikin jollakin tapaa ajankohtainen kirjoitus! Emme vielä ole ihan naimisiin menossa, mutta kihloissa ollaan ja totta kai hääajatuksia on jonkin verran pyörinyt päässä. Vieraslistoista ja ystävien laiskasta asenteesta häiden valmisteluun liittyen en osaa juurikaan mitään sanoa, mutta mainitsemastasi kateus-teemasta minulla kyllä olisi sanottavaa vaikka kuinka! :)
VastaaPoistaOlen huomannut muutamien ystävieni käytöksessä aika inhottavia piirteitä sen jälkeen kun reilut kolme vuotta sitten aloin seurustelemaan avomieheni kanssa.
Tämä tuntuu minusta kohtuuttomalta, sillä vaikka itse olen aika parisuhdekeskeinen ihminen, en ikinä toitota mielipiteitäni tai arvostele ystävieni ratkaisuja näissä asioissa. Olen aina tukenut ystäviäni niin eroissa, uusissa suhteissa ja muissa säädöissä ja ollut valmis hyväksymään heidän ratkaisunsa, vaikkeivät ne omiani vastaisikaan. Niinkuin ystävien kuuluukin. Tietysti olen odottanut samaa heiltä, ja hyväksyntää sainkin niin kauan kun olin sinkku ja sähläsin epämääräisten urpojen kanssa. Nyt kun vihdoinkin olen omasta mielestäni elämäni onnellisimmassa tilanteessa ja mielelläni puhuisin edes joskus ystäville onnestani, saankin vaan juroa hiljaisuutta ja "menetettiin sitten sutkin"-tyylistä syyttelyä niskaani.
Tämän on pakko olla kateutta, sillä mikä muu ajaisi ystävät käyttäytymään noin inhottavasti? Ärsyttää vaan raskaasti kun asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä, miksei kukaan voi rehdisti myöntää että itsekin haluaisi olla rakastunut jne. eikä pahoittaa tahallaan ystävän mieltä puheilla parisuhteiden, avioitumisen yms. turhuudesta. Kaikki nämä ilkeilijät ovat luonnollisesti sinkkuja (joiden mieshuolia kuunnellen on vietetty satoja ja satoja iltoja).
En tiedä otatko itse negatiiviset kommentit näin raskaasti kuin minä, mutta olipa pakko tulla avautumaan kun aihe on pyörinyt niin paljon päässä viime aikoina :). Blogisi vaikuttaa kivalta, jään innolla seurailemaan :).
Tervetuloa vain lueskelemaan ja kiva kun jätit kommenttia! :) Olen paljon miettinyt tuota samaa teemaa kuin sinä, eli että miksi ystävien on vaikea kestää toisen onnellisuutta ja tasaista parisuhdetta... Välillä on tuntunut siltä, että pitäisi väkisin keksiä omasta parusuhteesta jotain valitettavaa, että ihmiset olisi tyytyväisiä. Mä olin pitkään ystävieni keskuudessa se, joka seurusteli. Muilla oli lyhempiä seurusteluilta siinä välissä, mutta pääasiassa olivat sinkkuja kaikki. Sitten mentiinkin kaikki jutut noitten sinkkukavereiden ehdoilla ja aika usein tunsin itseni ulkopuoliseksi sitten, kun en halunnut hupeltaa samalla tavalla. Varsinkin kun sitten jos olin mukana jossain niin jossain välissä jäin sitten yksin loppuillasta muiden säätäessä jotain. Oikeastaan vain yksi noista kavereista oli mun mielestä kateellinen mulle (ylipäänsä vähän kaikesta: parisuhteesta, opiskelupaikasta, valmistumisesta, työpaikasta jne) ja hän sitten osasi asian suhteen olla hyvinkin ilkeä. Nää ihmiset onkin just niitä mun lapsuudenkavereita, joista tuolla tekstissä kirjoitinkin.
PoistaMinä otin aikaisemmin kaikki negatiiviset kommentit raskaasti ja mietin paljon sitä, että pitäisikö minun elää jotenkin eritavalla, vähemmän parisuhdekeskeisesti. Kun itse yritin aina tukea ja auttaa muita, mutta he eivät sitten halunneet olla mukana mun jutuissa lainkaan, ehkä jos meillä olisi mennyt huonosti, olisivat kuunnelleet (mutta ei sitten sitä, että meillä menee hyvin).
Mun kohdalla kävi niin, että tajusin, että en vain ole sellainen ihminen, kuin he. Että vaikka meillä oli ennen hauskaa yhdessä, niin he ovat muuttuneet ja minä myös. Että mun ei tarvitsekaan haluta lähteä jonnekin tai olla jotain muuta ja jos he eivät sitä hyväksy, niin ei voi sitten mitään. Kuulostaa varmaan kylmälle, mutta kyllästyin itseeni ja siihen, että mulla oli aina huono olla sen jälkeen, kun näin noita kavereita. Kun tuntui aina, että olen ihan vääränlainen. Päätin, että pidän heihin etäisyyttä ja keskityn omiin juttuihin ja muihin kavereihin, joiden kanssa on enemmän yhteisiä asioita tällä erää. Nykyään olen tekemisissä kaikkien muiden (paitsi sen superkateellisen) kanssa ja olen kyllä tyytyväinen siihen, että opettelin olemaan oma itseni. Kai se vaan on niin, että eri elämäntilanteissa sitä on läheisempi toisten kanssa ja sitten taas välillä toisten. Mulle teki kyllä kipeää luopua ajatuksesta meidän tyttöjengistä, mutta sitten kuitenkin se oli oikea ratkaisu mulle.
Nämä mun kokemukset on varmasti ihan erilaiset kun sun eikä tuo mun ratkaisu ole siis mikään ohje, että näin pitää tehdä jos on tällaista ja tällaista. Mut mun kohdalla asiat meni vaan noin. Kyllä ihmisen pitää saada nauttia onnestaan ja parisuhteestaan. Ja kyllä ystävien pitää olla onnellisia ja iloisia siitä, että heille läheisellä ihmisellä menee hyvin. :)
Ja voi elämä miten pitkä vastaus tuli! :D
PoistaEi vitsi miten samoja asioita olet ajatellut ja kokenut tämän asian suhteen kuin minä! Tuo huono olo kavereiden näkemisen jälkeen on tosi tuttu tunne, ja eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä! Miksi viettää aikaa ihmisten kanssa joiden kanssa olemisesta tulee semmoinen olo että on jotenkin huono ihminen kun on muuttunut?
VastaaPoistaVoi olla, että näissä jutuissa kyse ei ole pelkästään seurustelusta ja seurustelemattomuudesta, vaan ihan muistakin eroista, mitä alkaa tulemaan. Olen tuntenut suurimman osan ystävistäni jo ihan ala-asteelta asti ja tässä on tosiaan ollut muutama vuosi aikaa kasvaa eri suuntiin :). Sama juttu sinullakin ilmeisesti.Minä ainakin olen rauhoittunut muutenkin hirveästi, mutta ystäväni tuntuvat pistävän seurustelun piikkiin sen, etten enää jaksa riekkua baarissa pilkkuun asti kolmesti viikossa. Kuulostaako yhtään tutulta? Vai oletko seurustellut niin pitkään, ettei asiaa voi oikein ajatella noin?
Varmasti onkin niin,että eri elämäntilanteissa eri ihmiset ovat läheisempiä kuin toiset, mutta varsinkin tosi läheisten ystävien kanssa on vaikea ottaa etäisyyttä loukkaamatta toista. Ei sitä voi sanoa toiselle että "hei ei nyt nähdä mutta katotaan jos vaikka saataisi vauvat samaan aikaan niin saataisi jotain yhteistä puhuttavaa" :). Lisäksi olisi kiva pitää jonkinlainen kosketus siihen villiin sinkkuminään, ja pitää ystäväpiirissä edes joitakin ihmisiä jotka muistavat minusta muutakin kuin lautapeli-illat ja juustokakut :D. Eli minä täällä vielä aika pahasti tasapainottelen aikuisen parisuhde-elämän ja teinityttöjen siiderikänni-iltojen välillä, kiva kuulla että olet onnistunut löytämään oman kultaisen keskitiesi tässä asiassa! Tuntuu että näistä asioista ei hirveästi keskustella missään, kaikki vaan jotenkin onnistuvat vaivattomasti yhdistämään nykyisyyden ja menneisyyden ja minä yksin itken mennyttä ja kaipaan tulevaa :D. Ja nyt meni kyllä ohi aiheen..
Mä olen aina ollut ehkä se rauhallisin ja oon kyllä seurustellutkin kauan, eli näillä ei sellasta yhteyttä ole. Paitsi että se, että kyllä minäkin tykkäisin riennoissa käydä, mutta ne tahtoo olla vaan sinkuille sitten. Ei huvita yhtään tai ainakin tosi harvoin.
PoistaEi se etäisyyden ottaminen helppoo ollut, mutta se jotenkin meni luonnostaan kuitenkin. Näillä muilla oli enemmän yhteisiä muita tuttuja (muut opiskeli samassa koulussa ja oli samoissa töissä) ja sitten sellaisia menoja, jotka oli näiden muiden tuttujen järjestämiä, niin en sitten mennyt niihin esimerkiksi. Ei aina ehkä kutsuttukaan kyllä. Kaikkinensa noi jutut tuntui tosi pahalle, mutta sitten kun kuitenkin päätin, että en itse enää yritä järkätä juttuja jne., niin vähitellen alkoi helpottaa. Ei mua nyt siis kysytä nytkään mukaan bileiltoihin, mutta olen sen asian kans sinut; tällä hetkellä en ehtisi lähtee ja niitä iltoja on paljon hauskempaa viettää muitten kavereiden kanssa. Mulla on nykyään paljon oman oloisempia kavereita, joiden kanssa on tosi hauskaa. Vietetään pariskuntailtoja, mutta myös sitten bileiltoja. Mutta kuten sanottu, en tällä hetkellä edes ehdi missään käymään, eli olen sitten kotihiiri ihan omasa tahdosta. :)
Sitä mietin, että oletko puhunut sun ystävien kanssa näistä? Näistä asioista voi olla vaikea kyllä puhua, mutta sekin voi auttaa. Toisaalta sitten ei kai sen etäisyyden ottamisen tarvitse tarkoittaa kun vaan sitä, että päätät, että puhut mistä haluat ja jos se heitä ärsyttää, niin ei voi mitään. Tavallaan että päättää että itselläkin on oikeus olla heidän seurassaan ihan oma itsensä ja että sinä et ole vastuussa siitä, miltä heistä tuntuu, kun et oma itsesi olemalla voi ketään loukata kyllä. Luultavasti he ei itsekään tajua, että ovat kateellisia ja miksipä sinun pitäisi siitä joutua kärsimään. Ei ehkä ole helppoo olla välittämättä toisten möksähdyksistä, mutta kun et voi heitä muuttaa niin omaa suhtautumista voi, kliseisesti. :)
Mutta en siis todella ole helposti löytänyt keskitietä, kyllä se vaati aikaa ja itsetutkiskelua. :) Kyllä välillä on ikävä sitä, mitä meillä oli noiden kavereiden kanssa joskus, mutta en kyllä haluaisi olla itse enää sellainen ihminen kuin olin silloin. Mä muuten ihan mietin, että olenko jutellu näistä kenenkään kanssa ja lopputulos oli, että en. Tai olen jutellut kyllä jotain, mutta en sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi ne ihan samat kokemukset. Kun kaveriporukat ja ihmiset on niin erilaisia. Mun lapsuudenkaverit oli juurikin sitä melko pinnallista porukkaa tavallaan (en osaa selittää, mutta sellaista 'vaikutelma ennen kaikkea' -ihmisiä) joille sitoutuminen ja sellainen ei ole kovinkaan tärkeää. Toisin kuin mulle. Toki heissä on paljon muutakin, mutta ne isoimmat erot heissä ja minussa löytyy tuota kautta.
Kiitos, kun kävit kommentoimassa blogissani. Kommentoin vähän tarkemmin tänne sinun blogiisi, koska epäilen monen tuttava lukevan blogiani. Jotenkin tuntuu tosi kivalta, että saa tällä tavoin vertaistukea, vaikka samalla harmittaa itsensä ja muiden puolesta. Mulla ei sukulaisten kanssa ole ainakaan toistaiseksi ongelmia, mutta kaveriporukoissa on vähän vääntöä. Miehen kaverit eivät osaa olla hänen puolestaan onnellisia ja oman "parhaan kaverini" kanssa emme ole olleet puheväleissä yli kahteen kuukauteen. Riita syntyi muista jutuista, mutta mulle alkaa olla entistä selvempää, että kaverini toiminnan taustalla on kateus tai katkeruus, jotka heijastuivat hänen käytöksestään muutenkin. En siis tiedä onko hän tulossa kaasokseni vai ei. Pyysinkin sitten kaasoksi toista ystävääni, joka on onneksi ollut tosi ihanasti mukana.
VastaaPoistaMiehen kaverien käytös on ollut todella omituista. Osa on ihan suoraan syyttänyt mua valinnoista, joita mies on itse tehnyt. Toiset heistä taas eivät ole halunneet tutustua minuun, mutta soittavat sitten miehelle, että voivatko tulla kuokkimaan meidän häihimme. Mitä ihmettä? Tälläkö se ystävyys mitataan? Pystytkö olemaan ystäväsi puolesta onnellinen vai et. :/
Tekstisi blogissasi oli tosiaan ajankohtainen myös minulle ja tämä vertaistuen saaminen on ollut tosi tärkeää myös itselleni. Kuulostaa tosi ikävälle tuo tilanteesi kyllä. Ja kovin tutullekin myös. Jostain syystä tosiaan ajauduimme entisen kaasoni kanssa tilanteeseen, että oli parempi ettei hän ole kaasoni. Emme ole riidoissa, mutta emme enää tekemisissäkään kyllä. On ihmeellistä, miten jotkut joita luuli tosiaan ystäviksi, ovatkin sitten kateellisia ja katkeria ja keksivät vaikka mitä ihmeellisiä syytöksiä (juurikin muun muassa että haluaisin maksattaa omia hääjuttujani muilla, mikä oli vähintään törkeää, kun itse on yrittänyt häihinsä säästää ja maksella kaikkea pikkuhiljaa). En myöskään tajua sitä, että miksei vaan voida olla onnellisia toisen puolesta. Miksi pitää olla kateellinen? Mitä se on pois toiselta, jos toinen menee naimisiin?
PoistaKuulostaa kyllä todella oudolle miehesi kavereiden käytös. Miksi he ajattelisivat että kutsuisitte heidät häihin, jos he eivät edes tunne sinua? Tai tosiaan syyttävät sitten sinua toisen ihmisen omista valinnoista. Ei kuulosta reilulle. :/
Hei täällä toinen morsian, jolla samoja mietteitä ja kokemuksia. Et todellakaan ole yksin! Paljon jaksamista ja pitkää pinnaa hääjärjestelyihin. Pitäkää omista mielipiteistänne ja valinnoista kiinni ja uskaltakaa sanoa kritisoijille vastaan. Nämä ovat teidän häät ja teidän rakkauden juhla eikä kukaan tai mikään voi tulla sen eteen.
VastaaPoistaKirjotin jo tuonne Varpusen blogiin vastauksen omista kokemuksistani, käy lukemassa siellä, tai mun omasta blogista samoja aatteita http://gettingmarried2012.blogspot.com/
Paljon tsemppiä jatkoon! :)
Ja nyt kun luin noita kommentteja lisää, niin tämä lapsuudenystävä-keskustelu on kuin omasta suusta!
VastaaPoistaVoi, kuinka ihanaa, että on toisiakin ihmisiä, jotka käsittelevät samoja ongelmia. Luulin olevani niin yksin.
Omalla kohdallani on ollut surullista huomata, että omat lapsuudenystävät olettavat minun olevan vielä sellainen kuin olin joskus kauan sitten. Muutin aikoinaan opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja huomasin ystävyyteni hiljalleen hiipuvan omaan tyttöjengiini. Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme tosissamme kasvaneet erillemme. Vuosien ajan kuuntelin muiden parisuhdetarinoita ja eroamisia, olin tukena ja kuuntelin sinkkuvillityksiä. Kun sitten tapasin oman mieheni ja suhteemme on ollut pelkkää ihanuutta ilman ongelmia viimeiset kuusi vuotta, kukaan heistä ei ole osoittanut kiinnostusta meidän parisuhteeseemme. Tuntuu, että saisin kiinnostusta heiltä vain, jos minulla olisi ongelmia. Sain roimasti itsetuntoa lisää, lopetin baarissa käymisen ja juomisen ja sain uuden ystäväpiirin, jossa tunsin, että minua arvostetaan enemmän kuin ikinä. Huomasin, miten minua oli kohdeltu väärin ennen.
Joka kerta kun tapasimme lapsuudenystävieni kanssa, huomasin, kuinka minua ei kuunnella, päälleni puhutaan kun yritän sanoa jotain, mielipiteeni saivat aina vastaan hyökkäyksen.. Lopulta halusin ottaa etäisyyttä, mutta sain ilkeitä arvosteluja siitäkin osakseni. Selitin heille kaikille yhdessä, että olemme kaikki muuttuneet vuosien saatossa, enkä näe, että meillä olisi enää paljoakaan yhteistä ja miltä minusta tuntuu heidän seurassaan. Sen sijaan, että olisin saanut ymmärrystä ja olisimme nähneet harvemmin, minua edelleen suorastaan revitään tapaamisiin, jossa mielipiteitäni ei arvosteta ja tilaisuus käytetään hyväksi niin, että minut jätetään mahdollisimman paljon huomioitta. Jos en tapaamiseen pääse, minua jälleen haukutaan.
Olen täysin uupunut ja kyllästynyt siihen, että kukaan ei kuunnellut miltä minusta tuntui jo pari vuotta sitten, eikä kukaan heistä kuuntele minua vieläkään. Olen kyllästynyt siihen, että jokaisen näkemisen jälkeen oma oloni on huono, eikä minulla ole lupaa olla oma normaali itseni. En tiedä mistä heidän käytöksensä johtuu, mutta en aio sietää sitä enää päivääkään. Jos ystävyyssuhde toimisi kuten parisuhde, olisin jättänyt ystäväni jo kauan sitten. Todellinen ystävä on tukena ja kuuntelee. Ystävillä on samoja arvoja ja periaatteita, kysyvät kuulumisia ja iloitsevat onnestasi. Yksikään lapsuudenystävistäni ei ole tehnyt mitään näistä vuosiin. Siispä tulevien häideni alla, kielsin kaasoani kutsumasta heitä polttareihini.
Vaikka olen jo monesti selittänyt heille, ettei meillä ole yhteisiä asioita ja muutenkin näemme harvoin, kuulin jo kaasoltani, että siellä on loukkauduttu, kun kutsua polttareihin ei ole tullut. Mietin ensin, että pitäisikö minun selitellä tilannetta heille jotenkin mutta ei. En ole heille mitään velkaa. Alistumisen aika on ohi ja minusta aikuisen ihmisen, jonka kanssa en ole tekemisissä, eikä hän minun, pitäisi jo itse osata ajatella, että jos emme kysele toistemme kuulumisia tai osoita mitään kiinnostusta toisen elämään, emme ehkä ole enää läheisiä kavereita. Ja suuttuminen on täysin turhaa. Vaikeinta on ollut eristäytyä porukasta, joka ei suostu jättämään minua rauhaan. Miten ystävistä ylipäätään erotaan?
(tulipas pitkä teksti!) :O
Tosi kiva kun jätit viestiä! Nämä aiheet, häät ja lapsuudenystävät, tuntuvat herättävän paljon tunteita ihmisissä. Ja on kyllä hyvä kuulla, että muilla on vastaavia kokemuksia. Tuo kertomuksesi on kyllä tosiaan kovin tutun kuuloinen. Miksihän se onkin niin vaikeaa päästää irti menneistä, siis itse on ja kavereiden on. Kun kaikki ovat muuttuneet, mutta sitten kun tapaa niitä vanhoja kavereita, ovat ne vanhat roolit jotenkin jääneet päälle kuitenkin. Tai oletus siitä, että toinen suostuisi siihen samaan rooliin, kuin mikä hänellä on ollut viimeiset kymmenen vuotta.
PoistaOn niin vaikeaa miettiä sitä, että ennen läheiset ihmiset eivät enää olekaan sitä. Ja myös se, että haluaisi toisten ymmärtävän, miksi heitä ei kutsuttu vaikkapa häihin tai polttareihin. Jos tekemisissä ei olla, niin tosiaan luulisi jokaisen ymmärtävän, että ehkä ei ole enää sitä lähintä piiriä, jotka noihin kutsutaan. Eikä sitten loukkaantuisi siitä. Itse olen miettinyt sitäkin, että mitä tapahtuisi, jos kaverini loukkaantuisivatkin pahasti, harmittaisiko se? Menisivätkö välimme lopullisesti poikki ja miltä se tuntuisi? Ja sitten taas toisaalta, miksi kutsua häihinsä ihmisiä, jotka aiheuttavat tuollaisia tunteita ylipäätään...? Niin vaikeaa, eikä yhtä vastausta varmasti olekaan. Häiden ollessa lähellä sitä joutuu pohtimaan näitä paljon; onhan häistä tullut puhuttua lapsuudenkavereiden kanssa paljonkin, mietittyä, millaiset ne kenelläkin ovat ja kaikkea.
Ehkä erot ystävistä ovat samanlaisia, kuin erot parisuhteistakin; joskus ne väljähtyvät itsestään ja jäädään hyviin väleihin, joskus välille tulee niin paljon kaikkea huonoa, ettei enää voi edes jutella toisen kanssa. :/